Mellun blogi: Miksi suunnistajien kannattaisi puhua vähän vähemmän virheistä?

Ennen viime kesää en tiennyt suunnistuksesta mitään. Voin siksi rehellisesti sanoa, että ensimmäinen lajista oppimani asia oli: virhe, virhe, VIRHE. Eli siis mitä?

Kelataanpa vähän taaksepäin.

Kesällä 2016 sain puhelun Arvolan Raimolta. Tämä Kooveen mestarimanageri oli valmentamassa miesten suunnistusjoukkuetta Jukolan viestiin, ja hän pyysi, että tulisin viimeistelemään joukkueen henkisen valmistautumisen. Jengi oli Raimon johdolla tehnyt todella upeaa työtä jo etukäteen, ja suunnistajat olivat hyvin jyvällä siitä, millainen merkitys suunnistuksessa on henkisellä puolella (Juonipaljastus: älyttömän iso!). Kaikki palaset siis taidosta tekniikkaan olivat tällä loistavalla joukkueella jo hyppysissään – puuttui vain se viimeinen silaus. Tämä viimeinen silaus löytyi pienestä ajattelun muutoksesta.

Tapasimme Raimon kanssa ja rupesimme kartoittamaan, missä suunnistuksen painetilanteet ovat, missä kohtaa suoritus mahdollisesti menee pieleen ja mistä voisi olla joukkueelle eniten hyötyä. Sen kolmen tunnin tapaamisen aikana kuulin sanan virhe varmasti ainakin viisisataa kertaa. ”Siinä tuli virhe.” ”Tässä meni puoli minuuttia.” ”Sen virheen takia hävittiin sen verran.” Puhuimme vain ja ainoastaan ja pelkästään virheistä.

Mietin, että vaaau. Kaiken mitä suunnistajat tekevät, he miettivät virheen kautta. Kaikki mitä lajissa mitataan ja miten suoritusta arvioidaan, joka ikinen asia nähdään virheen kautta. Sanoin Raimolle, että voin tulla valmentamaan yhdellä ehdolla: en halua kuulla kertaakaan sanaa virhe. Lyötiin kättä päälle, ja aloitettiin yhteistyö, joka jatkuu edelleen ja toivottavasti vain syvenee.

Valmennuksen aikaan Jukolaan oli enää viikko, ja suunnistajien oli hyvin vaikea päästä eroon lajin virhekeskeisyydestä. Siksi rupesimme miettimään hommaa ihan eriperin.

Jokainen kertoi ensin itsestään ja sitten toisistaan huippusuunnistajana hyviä asioita. Kirjasimme ne näkyville. Tämä loi uskoa omaan tekemiseen, ja porukka alkoi nähdä, että heidän joukkueensa koostuu upeista suunnistajista, eikä niistä tuhansista virheistä.

Tämän jälkeen hahmottelimme Kooveelle Menestyksen portaita™: millainen menestyvä joukkue on, mitä menestyminen vaatii ja mihin ollaan valmiita sitoutumaan.

Portaiden innostava tavoite oli sinänsä helppo: voittaa Jukolan viesti. Mutta he eivät olleet sitä koskaan voittaneet, koska virhevirhe ja virhevirhe. Ja KOSKAAN ei muuten oltu voitettu. Tämä painoi heidän mieltään koko ajan.

Päätimme, että yksikään niistä viimeisestä viidestäkymmenestä Jukolan viestistä ei ole tämän joukkueen vastuulla. Vaikka kolmoislutzin hyppäisi, menneisyyteen ei pysty vaikuttamaan. Ainoa, mihin tämä joukkue voi vaikuttaa, on tämä hetki ja tämä Jukolan viesti.

Oiva esimerkki virheissä rypemisen vaaroista on Stalin. Tuolla hirmujohtajalla oli lääkäreitä kuin pipoa, mutta kun hän sairastui vakavasti, kukaan lääkäri ei uskaltanut tehdä päätöksiä hoidosta. He pelkäsivät kuollakseen. Lääkärit tiesivät, että jos he tekevät virheen, heiltä lähtee henki. No, Stalin kuoli tautiinsa, koska kukaan ei uskaltanut hoitaa häntä.

Epäonnistumisia on turha pelätä, koska niitä sattuu ihan väistämättä. Ainakin suunnistaessa.

Suunnistus on paitsi erittäin analyyttinen laji myös erittäin raskas fyysisesti. Jukolassa kaikki korostuu entisestään, koska se juostaan yöllä ja samaan aikaan pusikossa kuhkii tuhansia muita suunnistajia ja kaikki maailman huiput.

Kaikki. Maailman. Huiput.

Kooveelaiset kertoivat, että kaikilla joukkueen jäsenillä oli omat rutiinit rastille tulosta ja matkan jatkamisesta. Mutta kaikille oli käynyt myös niin, että rastille saapuessa fokus on haihtunut nanosekunnissa, kun on huomaa, että vieressä on maailman paras suunnistaja, ja se lähtee tuonne päin… Ja sitten sitä on kukkulan toisella puolella siitä, missä pitäisi olla. Ja huomaa, että ai perhana, kun oon jo pitkällä. Joukkueen menestykselle voi olla merkitsevä se ylimääräinen matka, joka pitää juosta, että pääsee omalle rastille.

Sillä hetkellä, kun ihminen alkaa kokea olevansa epävarmassa asemassa tai huonompi kuin joku muu, stressihormonit ja kortisoliarvot nousevat. Se on ihan fysiologinen juttu, ja se estää suoriutumasta niin hyvin kuin oikeasti pystyisi.

Fokuksen säilyttämiseksi aika moni Kooveen suunnistaja otti käyttöön STOP-harjoitteen. Se menee näin:

S niin kuin Stop, pysähdy.

T niin kuin Take a few breaths, muutama syvähengitys.

O niin kuin Observe, havainnoi tilannetta ja mitä olet tekemässä, muistuta itseäsi tavoitteesta.

P niin kuin Proceed, etene vasta, kun olet rauhoittunut tai tee välissä jotain muuta.

Pysähdy, hengitä, huomioi ja toimi.

Eli suunnistajien tapauksessa: Kun tulet rastille, luotat itseesi. Vaikka tuhat ihmistä jolkottaa siihen yhtä aikaa, ajattelet ainoastaan sitä hetkeä. On vain sinä ja tämä hetki.

Sanot itsellesi STOP ja hengität syvään. Siinä saat happea aivoihin, ja kortisoli- ja stressihormoniarvot alkavat laskea. Sitten havainnoit tilanteen, käyt läpi oman rutiinisi siitä, miten panet kartan ja suuntaat kompassin seuraavalle rastille. Ja vasta sitten lähdet etenemään.

Yksi kooveelainen sanoi suunnistuksen lopuksi, että tämä onnistui niin hyvin, että hän tunsi juosseensa metsässä yksin.

Niin vain Koovee voitti mennen tullen Jukolan viestin ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen. Muilla joukkueilla ei ollut mitään jakoa.

Sen koommin Kooveessa ei ole jauhettu virheistä. Oli aika keskittyä loistavuuteen.

Arkisto